Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Positiivisen ajattelun ärsyttävä voima

Juuri tästä syystä kannattaa kirjoittaa: voi sydämensä kyllyydestä marista. Ja kun marinat on maristu, voi alkaa etsiä ratkaisuja jotka jäsentyvät näppäimistön kautta ruudulle. Ja löytyyhän niitä, vaikka nekin ovat vähän ärsyttäviä ja niistä voi sitten marista lisää. Ratkaisu kun katsoo jälleen silmiin vessan peilistä. Marinan syynä on huominen maanantai-aamu.

On aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä: keväinen kirkkaus sykähdyttää. Aurinko paistaa kuitenkin vain ulkona, mieli on synkkä. Ajatus tulevasta työviikosta ei innosta. Ei huvita mennä töihin. Ei yhtään.

Haluaisin jättää työni, painaa fire-nappia saman tien ja vetäytyä metsäkuplaani omavaraistelemaan. Työpaikalle tuntuu ajavan tällä erää vain tienaamisen tarve. Lainoja on maksettavana vielä sen verran, että tienata pitää, otinhan äskettäin asuntolainani oheen lisävelkaa metsän ostamista varten. Taloudellisten seikkojen lisäksi työhön vie velvollisuus: hommat ovat kesken eikä silloin sovi lähteä.

Aina on olemassa vaihtoehtoja

Joo joo, en ole pakkotyössä, ainahan töistä voi toki lähteä. Niin voi tehdä milloin tahansa, jos syystä tai toisesta siltä tuntuu tai niin tarvitsee tehdä. Aikuisten oikea elämä ja kaikki sen tärkeimmät jutut ovat muualla, yksityiselämässä. Jos kuitenkaan ei ole aivan pakkoraossa, kannattaa oman mielenrauhan vuoksi miettiä hieman ajoitusta.

Työn erilaiset vaiheet ja syklit määrittelevät paljon siitä, millaisella mielellä ne pystyisi jättämään. Niitä on erilaisia jokaisessa työssä: projektit, kasvukaudet, tilikaudet ja sesongit. Viljelijä ei lähde kesken satokauden, muutoin koko kevään puurtaminen on mennyt hukkaan. Siksi minäkään en nyt ole lähdössä, sisu ei anna periksi. Harmittelisin jälkeenpäin sitä, etten vienyt asioita loppuun enkä osaisi vapaudestani iloita.

Tunne syö järjen

Samalla kun järkeilen ja vakuuttelen itselleni, että työhön jääminen on tällä hetkellä minulle paras ratkaisu, haraa tunne voimakkaasti vastaan. En makaa kurahaalarissa meritähtiasennossa eteisen lattialla, muttei henkinen oloni siitä kaukanakaan ole. Ei-hu-vi-ta.

Ja kun työhön meno harmittaa, alkaa harmittaa myös oma muudi. Miksi en osaa asennoitua positiivisemmin, nähdä kaikkea hyvää? Negatiivinen asennoituminen on jotain, josta olen päättänyt pysyä kaukana. Pessimismi ja kielteisyys ovat kuolettavaa myrkkyä. Syövän kerran voittanut vannottaa itseään: jokainen päivä elossa on jotain niin siistiä, ettei saatua bonusaikaa saa hukata negistelyyn.

Huomaan siis ajattelullani ja assennoitumisellani rikkovani omia periaatteitani vastaan ja kettunnun lisää. Lupasinhan taannoin itselleni: jos joskus pääsen vielä töihin, en valita ikinä mistään. Ja nyt vietän sunnuntaita ruikuttaen blogitekstiin.

Miksi en halua mennä töihin?

Päätän ottaa asiasta selvää. Mistä omissa tunteissani oikein on pohjimmiltaan kyse? Omaa mieltäni tonkiessani hahmotan ensin vain harmistusta ja nyreyttä. Ne ovat tunteita. Koitan tonkia lisää. Mikä ajatus on tunteitteni taustalla, millaisen lauseen voisin muotoilla niiden alkulähteeksi? Löydän asenteeni avainajatuksen: Kysymykseen ”miksi ei ole kiva mennä töihin?” kuuluu vastaukseni: koen ettei työtäni arvosteta, vaikka ponnistelisin kuinka ankarasti.

Ajatus saavuttamattomasta hyväksynnästä lannistaa. Tunteeseen reagoi kyynistymällä, vetäytymällä kuoreen ja pidättäytymällä minimisuoritukseen. Mistä tämä tunne syntyy, on toinen juttu eikä se ole tässä pohdinnassa huomioin arvoinen asia. Huomiota vaativat omat ajatukseni ja tunteeni: asiat joihin voin itse suoraan vaikuttaa.

Oma-apua etsimään

Olen ylenkatsonut self-help kirjallisuutta monesta, aivan turhasta syystä. Ylemmyydentuntoisesti olen ajatellut, että elämäntaito-oppaita lukevat vain keinottomat itseään etsijät, jotka tarvitsevat toisten ihmisten yksinkertaistettuja neuvoja. Elämänratkaisut pitäisi osata tehdä ilman ohjekirjallisuuttakin.

Olen onnekseni jo nöyrtynyt ja ymmärtänyt, että on melko itseriittoista ajatella, ettei muiden ajatuksilla tai kokemuksilla olisi minulle mitään annettavaa. Yksi ajatuksia herättävä kirja, jota olen johkaantunut kuuntelemaan on Rachel Rodgersin kirja We should all be millionaires, josta olen kirjoittanut jo aiemminkin ja palaan nyt tämän opuksen äärelle.

Määrätietoisen Menestyjän Tarina

Rodgers on afroamerikkalainen, neljääkymppiä lähestyvä, vaatimattomista oloista oleva neljän lapsen äiti. Hän on juristi ja itsetehty miljonääri. Hänen kirjansa nimi kertoo teoksen keskeisen sisällön ja tavoitteen: jos hän, melko kehnoistakin oloista ponnistanut vähemmistön edustaja on onnistunut luomaan miljoonaomaisuuden, se onnistuu keneltä tahansa. Ajatus on provokatiivinen ja vahvasti yksinkertaistava, mutta otsikko kutsui silti kuuntelemaan.

Kirjan mielestäni jokaiselle tarpeellinen sisältö käsittelee oman elämänasenteen ja uskomusten haastamista. Hän kirjoittaa ajatuksista ja asenteista, joilla päätyy rakentamaan esteitä itselleen. Hän listaa erilaisia ajatuksia, jotka itselle toistuvasti kerrottuna muuttuvat todeksi. Ajatus oman todellisuuden luomisesta omia ajatuksia muokkaamalla ei ole uusi eikä erityisesti hänen omansa, mutta minä nyt joka tapauksessa pysähdyin työhönmentuskittelussani hänen kirjansa äärelle.

Asennoituminen on itseään toteuttava ennuste

Asennoitumista korostaa Rachel Rogers ja tällä lauseella isäni joskus evästi minua matkallani haastaviin neuvottelupöytiin. Oma itselleni tuhoisa ajatus on: koen ettei työtäni arvosteta, vaikka ponnistelisin kuinka ankarasti. Tavoitan myös helposti, miten tuo ajatus vaikuttaa omaan mielialaani ja käytökseeni. Ja ne taas puolestaan määrittävät paljon siitä, miten minuun suhtaudutaan.

Ei ole väliä onko tuo ajatukseni totta vai ei. Ja hei, mikä tunteista ja tulkinnoista töissä tai elämässä yleensä on totta? Totta on aivan varmasti ainoastaan se, että tuo ajatus kiteyttää omat tunteeni ja sen äärellä pyöriminen kasvattaa lisää negatiivisia tunteita, jotka vaikuttavat vointiini sitä huonontavasti.

Leikitään semmosta leikkiä, että..

Entä jos lähtisinkin kertomaan aktiivisesti itselleni jotain päinvastaista. Testailen ajatteluani sunnuntaisen iltapäiväulkoilun verran. Mitä jos miettisinkin asian näin: työtäni ja osaamistani arvostetaan ja hallitsen monipuolisen tehtäväkentän.

Käänteisen lauseen pienikin harjoittelu vaikuttaa omaan mieleen ja ajatukseen huomisesta työpäivästä. Ihminen, joka kokee ettei häntä arvosteta, käyttäytyy työssä aivan toisella tavalla kuin se, joka kokee työtään arvostettavan. Ja mitä katsoo, se kasvaa, niinhän se on.

Ei minun ole mahdotonta nähdä merkkejä siitä, että työni ja tekemiseni ovat arvossa. Mutta huomaan, että oma ajatteluni ohjaa katseeni varjoihin. Ja ainahan löytyy niitä henkilöitä, joille kelpaaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

En kehtaa edes sanoa ääneen, miten aktiivinen oman sisäisen levyn vaihtaminen vaikuttaa mieleen, ajatteluun ja kehoon. Hahaa, tätähän self-help on, itsensä auttamista.

Työtäni ja osaamistani arvostetaan ja hallitsen työssäni monipuolisen tehtäväkentän.

Ehkä toimistosiivooja pääsee ihmettelemään tätä psyykkaus-post it-lappua vessan peilissä, en tiedä.

Mikä on firettäjän suhde työhön?

Vaikka kuinka jään pohtimaan kaikkea positiivista, jään myös pohtimaan omien taloudellisten tavoitteideni vaikutusta niin ratkaisuihin, joita teen työelämässä. Jäänkö nyt töihin, koska haluan firettää: säästää ja sijoittaa? Jos tulevaisuudensuunnitelmani olisi toisenlainen, tekisinkö nyt, tässä hetkessä itselleni parempia ratkaisuja? Olenko siis nykyhetkessä tulevaisuuteni vanki?

Jos en firettäisi, vaihtaisin työpaikkaa, myönnetään. Mutta vaihtaisin vasta hetken päästä, sitten kun töiden puolesta on siihen sopiva väli enkä tuntisi jättäväni mitään kesken. Eli en sitkuttele töissä, joista en aina tykkää, koska firetän. Oivallan sitkuttelevani töissä, joista en aina tykkää, koska sellaista on työelämä: se sisältää kausia, jolloin työstä ei kauheasti pidä. Niitä mahtuu ihan kaikkien uraan, joko lyhyempinä tai pidempinä kausina. Niiden jälkeen koittaa jotain parempaa: hyvä kausi omissa duuneissa tai jonkun uuden oven avautuminen.

On muitakin vaihtoehtoja

Tai no, otetaan takaisin. Rehellisyyden nimissä aina ei töissä koita parempi kausi. Ihminen voi jäädä töihin, joissa ei vaan vuosi vuoden jälkeen viihdy. Työpaikkaan jäädään, koska ei hoksaa asioiden olevan huonosti: huono tuuli ja tyytymättömyys muodostuvat kuin huomaamatta omaksi normiarjeksi.

Jäädä voidaan myös siksi, ettei saa muualta töitä. Tai jäädään, koska ei uskalleta lähteä: entä jos oma osaaminen ei kannattelekaan muualla? Joskus varmasti jäädään myös etujen ja aseman vuoksi, jotka hahmottaa itselle mahdolliseksi vain nykyisessä työpaikassa.

Löydän kolme ratkaisua

Teen mökötysdiagnoosin. Ekaksi kannattaa myöntää itselleen, että väsyttää. Kulkutauti on puraissut minuun aika pitkäaikaisen jäljen, väsyneenä on harvoin positiivinen. Päätän rohkeasti karsia. Ihan vähän ihan jokaisella saralla, se helpottaa. Pieni parvi syyllistäviä ajatuksia ja huonoa omaatuntoa häivähtää horisontissa, mutta koitan jättää ne huomiotta: nyt on pakko vähemmänkin riittää.

Tokaksi päätän tietoisesti katsoa kauemmas. Jokaisella elämänsaralla on välillä matalalentoisia kausia. Nyt sellainen on työelämässä. Kestän ne, pyrin katsomaan niiden yli ja mikä tärkeintä, hyväksyn niiden olemassaolon.

Ja kolmanneksi koitan torjua mökötystä sillä vi***n positiivisuudella. Minun pitää aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan ajatteluuni, muuten se ei muutu. Elämääni ei leijaile haltijakummia tätä asiaa korjaamaan. Ylen sivuilta voi käydä lukeamassa ärsyttävän hyvän jutun liittyen hymyyn ja positiivisuuteen:

”..aivoille on se ja sama millä tuulella olet. Kun kasvojesi lihakset tuottavat hymyilyä, aivot olettavat, että nyt on mukavaa, ja lähettävät mielihyvähormonit liikkeelle.”

Kokeile: etsi mustin ajatuksesi ja vaihda tietoisesti levyä. Totuudella ei ole tässä leikissä merkitystä, ainoastaan sillä, mitä ajatustesi korvanapeista omalle mielellesi soitat. Yllätyt itsekin. Tai katso elokuva  I Feel Pretty.   Se on amerikkalainen hömppäkomedia haudanvakavasta aiheesta: oman suhtautumisen vaikutuksesta siihen, miten hahmotat todellisuuden ympärilläsi.

Jatkan nyt rauhassa sunnuntaimökötystäni ja suunnittelen ensi viikon iltojeni projekteja. Ja kyllähän mä tiedän, että tämä (ihan luonnolliseksi) hymyksi muuttuu, viimeistään maanantai-aamun kahvitauolla jo naurattaakin. Kiitos ja anteeksi.

Jälkikirjoitus: Elämällä on tapana opettaa minua aika isolla kädellä. Ei kai kovapäinen muuten opi. Tällaisen nurinakirjoituksen jälkeen en ehdi edes maanantai-aamun kahvitaukoon asti, ennen kuin saan nämä: elämäni kauneimmat konvehdit. Mitä ajattelet universumin haluavan sanoa?

***********

Olen 47- vuotias hoitoalan esimies. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen ja ylianalysoin. Omavaraistelen, pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.

Jätä kommentti