Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Maisteri amiksessa

Mikä on relaskooppi?

Saan koulun whatsapp-ryhmässä viestin, että jokaisen tulee sellainen hankkia. Siis relaskooppi. Selvä, hankitaan. Ensin minun pitää kuitenkin selvittää, mistä ihmeen laitteesta on kyse. Ensimmäinen mielikuvani on jonkinlainen suoliston tähystyslaite, mutta ehkä tuo vehje sittenkin on jotain muuta käyttötarkoitusta varten.

Tammikuussa kirjoitin konkretisoituvasta haaveestani omistaa metsää. Ja koska olen yli-innostuja, johkaannuin perehtymään asiaan perusteellisesti. Helmikuussa pääsinkin raportoimaan sattuman ja /tai kohtalon kuljettamana eteeni tulleesta metsäalan opiskelupaikasta. Nyt tuo opiskelu on lihallistumassa ja kerron, millaista on keski-ikäisenä metsäummikkona aloittaa metsäalan perustutkinnon opiskelu.

In one word: sikajännää. Olen jälleen uuden alussa, tukevasti epämukavuusalueella. Jokainen tiedote tai ohje on täynnä minulle uppo-outoja asioita, kuten nyt vaikka tuo relaskooppi.

Jotain tuttua on sentään näissäkin opinnoissa. Teen aikamatkan reilut kymmenen vuotta taaksepäin ja kohtaan vanhan ystäväni Wilman. Jos et tiedä mistä on kyse, onnittelen. Wilma on 2000-luvun digitaalinen reissuvihko, eli järjestelmä kodin ja koulun väliseen yhteydenpitoon.

1.    Paluu Wilmaviestien viidakkoon

Opintojeni ensimmäisenä asiana saan Wilma-tunnukset ja salasanan. Onpahan melkoinen paluu menneisyyteen. En usko, että kamalasti liioittelen, jos sanon että Wilma on vanhempien painajainen. Tai minulle se ei ainakaan äitinä ollut mitään muuta kuin stressin lähde. Aina liian myöhään huomattuja ilmoituksia asioista, jotka piti koululaisen mukaan huolehtia. Muikkareita myöhästymisistä, puuttuvista kirjoista, huonosta käytöksestä ja milloin mistäkin.

Opettajien ”kantelukynnys” tuntui pudonneen millin korkeudelle: järjestelmään raportoitiin mielestäni ihan normaalista nuoren ”mullittelusta”, josta olisi pitänyt kotona rakentavasti keskustella. Viestitulva aiheutti inflaation: lopulta moitteet ohitti poistamalla viestit niitä lukematta.  Laitoin kiinni kanavan, jonka jokapäiväinen viesti oli aina sama: lapseni ovat kelvottomia.

Nyt olen itse Wilma-oppilas. Murulaiseni totesi, että itse asiassa Wilma-viestini pitäisi ohjata hänelle. Että viitsisinkö koululle ilmoittaa oikean osoitteen? Täytyyhän hänen toki tietää, olenko palauttanut tehtäväni ajallaan ja millaista tuntikäyttäytymiseni on ollut. Viestin puolisolleni ihan ilman Wilmaa, että hän liikkuu kommunikaatiossaan hyvin vaarallisilla alueilla.

Wilmasta kuullessaan myös kollega haluaa tarkistaa tilanteen: kumpi sun viestit lukee: sun mies vai sun äiti? No se, äitipä ei ollut tullut mieleen. Vitsailun lomassa herää tunne ohittamisesta: tältä tuntuisi, jos minun asioistani viestittäisiin pääni yli, minua kuulematta. Tunne on hyvin epämukava.

Minun Wilmaani ei toistaiseksi tule tuntikäyttäytymismerkintöjä. Sinne tulee kosolti ilmoittautumisohjeita, hankintalistoja, todistusten tallentamispyyntöjä ja päivittyviä aikatauluja. Joku asia näköjään ole lainkaan muuttunut. Edelleen on hankala pysyä kärryillä ja pelkään jättäneeni jonkin ohjeen huomiotta.

2.    Uusi opiskeluryhmä

Opintojeni toinen askel on orientaatiotunti, jossa me uudet opiskelijat pääsemme tapaamaan toisiamme. Ketkä opiskelevat metsäalaa? Ilmeisesti vahvasti kaltaiseni ihmiset: keski-ikäiset itsensä etsijät. Nuoriso-osaston laji tämä ei näköjään ole.

Meitä on ryhmä keski-iän kummallakin puolen häilyviä opiskelijoita, jotka voi karkeasti jakaa kahteen kastiin: he, jotka ovat tai tulevat olemaan perimisen kautta metsänomistajia ja me, jotka osana elämänsä perusparannusta ovat itse hankkineet tai hankkimassa metsäomaisuutta.

Luokka on täynnä fiksuja, kovataustaisia akateemisia asiantuntijatyyppejä: Linkkarin kovaa ydintä. Huomaan siis olevani itseäni fiksummassa ja hyvin mielenkiintoisessa seurassa. Onpahan amisluokka. Viiksiä ei muuten ole yksiäkään.

3.    Hoks -keskustelu

Opintojeni kolmas askel toteutui tänään: minulle oli varattu aika Hoks-keskusteluun. Lyhenteen virallinen sisältö piti oikein googlettaa. Kyseessä on ”henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma”. No onpa hienoa, nyt minulla on siis sellainen! Osana Hoks-keskustelua minulle laadittiin myös urasuunnitelma.

Minusta on siis huolehdittu erinomaisesti ja oppimisen polkuni on huolellisesti viitoitettu. Lisäksi on varmistettu, että saan opiskeluuni kaiken tarvitsemani tuen. Huolenpidon (ja minuun kulutettujen veroeurojen) määrä vaikuttaa suorastaan liikuttavalta.

Kerron hoks-keskustelussa, että kaikki muu opinnoissa ihan varmasti sujuu vaivatta, mutta moottorisahaa en ole koskaan käyttänyt ja kaikki ihan kokonaan uusi on toki aina jännittävää. Opettaja rauhoittelee ja lupaa rauhallisen opetuksen. Hän kyselee taustastani ja tottumuksistani: onko minulla mitään kontaktipintaa ulkoilmaelämään tai fyysiseen työhön?

Keskustelun sävy on rohkaiseva ja lämmin. Juttelemme taustastani, toiveistani ja suunnitelmistani reilun tunnin. Oloni on hemmoteltu, ah tätä huomion määrää. Saan piehtaroida omissa haaveissani ja toinen vain kuuntelee, ymmärtää ja rohkaisee.

4.    Turvavarusteita ostamaan

Orientaatiotunnilla kävimme läpi koulutuksen rakennetta ja tulevia käytännön opintoja maasto-olosuhteissa. Opiskelijan ohjeissa luki, että jokaisella on oltava itse mukana ”henkilökohtainen turvavarustus”. Pakko viitata: anteeksi, mitä tämä tarkoittaa? Mitä minulla pitää olla mukana? Saan täsmennetyt ohjeet: turvakengät, viiltosuojahousut, viiltosuojahanskat ja kypärä. Tämä selvä, sellaisia sitten hankkimaan.

Näen jo itseni tönöttämässä uuden karheissa, puhtauttaan kiiltävissä varusteissa, joissa en oikein osaa olla. Mutta itsepähän tätä halusin, ja itsensä haastaminen on aina mahtavaa. Sanon opettajalle, että tämän täytyy olla jotain syövän sairastamisen ja maisteriopintojen väliltä: fyysisesti ja älyllisesti haastavaa. Ja koska olen selvinnyt kummastakin, selviän varmaan tästäkin. Opea naurattaa. Hän vaikuttaa uskovan mahdollisuuksiini, tai ainakin teeskentelee hyvin vakuuttavasti.

Voihan sitä tälläkin tavalla uusia vaatteita shoppailla. Innostun ja selitän miehelleni, että nythän minun pitää ehdottomasti ostaa pino ruudullisia flanellipaitoja, eihän tästä muuten mitään tule. Murulaiseni myötäilee varautuneena: metsurilook ei kuulu hänen toiveasuihinsa.

5.    Miten onnistuimme?

Opettajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen inboxiini kilahtaa viesti varsin arvovaltaiselta taholta: saan postia, jonka lähettäjäksi on merkitty opetusministeriö. No jopas jotain:

”Henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelmasi (HOKS) on nyt hyväksytty ja opinnot alkamassa. Onnistunut aloitus ja suunnitelma luovat hyvän pohjan tavoitteiden saavuttamiselle. Siksi kokemuksesi ovat tärkeitä. Kerro meille, missä olemme onnistuneet ja mitä voisimme tehdä vielä paremmin.”

Käyn täppäilemässä viitosia erilaisiin väittämiin. Kyllä, minua kuunneltiin. Kyllä, koen oloni turvalliseksi. Kyllä, sain riittävästi tietoa. Kyllä, nyt tiedän miten toimia. Kaikki hyvin ja kiitoksia paljon.

Koulussa pääsee vain alkuun

Saan opelta ohjeet, että koulussa toki opetetaan, mutta siellä ei näitä asioita opi. Ne oppii itse harjoittelemalla. Lupaan, että kunhan minua joku ensin opastaa ja perehdyttää, löytyy kyllä lähipiirin omistuksesta vehkeitä, joiden avulla pääsen metsäosaamistani kehittämään. Lääniähän minulla on nyt jo omasta takaa. Perhesovun varmistan ulkoistamalla alkuopetuksen sitä virkatöinä tekeville. Niin lienee parasta.

Mutta mikä on relaskooppi?

No ostitko sä sen rektaalimetrin, kysyy mies. Tuhahdan seitin ohuen asiantuntemukseni varmuudella: eipäs nyt vitsailla ammattiasioilla. ”Relaskooppi on metsälössä olevan puun määrän mittaamisessa käytettävä apuväline, jota käytetään puuston pohjapinta-alan arvioimisessa.” Ja ei, lauseessa ei ole kirjoitusvirhettä. Metsälö on seuraava asia, jonka merkitystä lähden itselleni selvittämään.

En kehtaa mennä kauppaan ostamaan relaskooppia, sillä pelkään lisäkysymyksiä, joihin en osaa vastata. Päätän toimia varman päälle: toimin kuten muidenkin vähän kiusallisten ostosten kanssa: tilaan sen anonyymisti netistä. Turvakamat sentään uskallan ja osaan itse ostaa. Tiedän mikä on saapas. Minusta tuntuu nyt sellaiselta.

*************

Olen 47v hoitoalan esimies ja metsäalan perustutkinnon tuore opiskelija. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.

Jätä kommentti