Uusperheemme vävyehdokkaat ovat kasvattaneet minua ajatuksissani hyvästä, toivotusta ja sopivasta ura-ajattelusta. Sitä pohtiessani jäin kiinni kauheasta ajatuspierusta.

Tunnustan. Miljoona vuotta sitten deittaillessani eräs mielenkiintoiselta vaikuttanut henkilö tuli poistetuksi miesystäväehdokkaiden listalta vain siksi, että hän kertoi työskentelevänsä huoltoasemalla. Halusin miehen, jolla olisi jollain lailla vahva, etabloitunut työelämäpositio. En mitään uraohjusta, enhän sellainen ollut itsekään, mutta silti piti löytyä tutkintoja, cv-merkintöjä ja pätevyyskoulutuksia.

Kyselin varovasti perheemme uudelta nuorelta mieheltä, minkälaisia ammatillisia haaveita hänellä on. Hän katsoi minua hieman oudoksuen ja vastasi: ”mulla on jo työpaikka”. Olin kauhistunut vastauksesta. Eikö hänellä tosiaankaan ole muita ammatillisia haaveita: toiveammattia, asemaa, koulutusta, tehtävää tai erityistä mielenkiinnon kohdetta? Ja sitten olin kauhistunut siitä, että olin kauhistunut.

Toinen vävyehdokkaamme kommentoi uutta työtään määritelmällä, että se on ”mukavan rento homma”. Ja taas olin kauhuissani: sekö tosiaan on hyvän työn määritelmä: että se on mukavan rentoa? What?? Missä ovat uudet ammatilliset haasteet, itsensä kehittäminen, epämukavuusalueelle meneminen, etenemismahdollisuudet ja mielenkiintoinen organisaatio?

Toiveminiän ja -vävyn määrittelyä

Vävy- tai miniäehdokkaan pitää olla rehellinen, toiset huomioonottava ja aito. Pitää olla ahkera ja itsenäiseen elämään kykenevä. Arjen erilaisten taitojen pitää olla hallinnassa. Elämän eri ilmiöihin ja toteuttamisen tapoihin pitää suhtautua avoimesti ja hyväksyvästi. Uusien asioiden tai haasteiden edessä pitää osata olla positiivinen ja rakentava. Pitää olla lämmin ja lempeä.

Näitä ominaisuuksia luetellessani huomaan, että vaatimuslistamme vävyille ja miniöille on melkoinen. Ja sitten ovat vielä ne ammatilliset vaatimukset. Palaan pohtimaan närkästymisiäni: tyytymättömyyttäni siihen, että vävyehdokkaat ovat tyytyväisiä.   

Ihan turhia vaatimuksia

Vaatimuksemme henkilön luonteen, arvomaailman, käytöksen ja asennoitumisen puolella ovat korkealla, sen myönnän. Kiteytetysti: pitää olla hyvä ihminen.

Hyvän ihmisen määritelmään ei kuulu se, että on ammatillisia unelmia. Ei ole väärin tai huono asia, jos niitä on, mutta ne eivät ole hyvän ihmisyyden, tai hyväksyttävän vävy- tai miniäehdokkaan kriteereitä.

Itsensä ja mahdollinen tuleva perheensä pitää elättää. Siihen riittää, että on jo työpaikka. Ja taas palaan toteamaan, mikä itselleni, useiden kantapään kautta saatujen oppimiskokemusten jälkeen on tärkeää: se, että duuni olisi rentoa. Minä olen oppinut tämän vasta nelivitosena.

Hyviä vävyjä etsimässä

Ymmärrän toki, että lapsensa pesästä kasvattaneen sijoittajarouvan on kätevämpää tavoitella rentoa duunia kuin elämäänsä vasta aloitteleva parikymppisen. Nuorella on edessä asuntolaina, lasten järkyttävän kalliit harrastukset, kultaisen noutajan eläinlääkärikäynnit ja puuhamaareissut. Köyhyysrajalla taiteilu vie yöunet, se on kiistämätöntä. Mutta elämä voi olla järjettömän hienoa tai syvästi onnetonta ihan jokaisella tulotasolla.

Mitä toivon mahdollisille lapsenlapsillemme? Toivon heille tasapainoisia, aitoja, rentoja, perheestään huolta pitäviä isimiehiä, jotka opettavat lapset pyöräilemään, osaavat tehdä makaronilaatikkoa ja hierovat rouvansa hartioita päivän päätteeksi.

Toivon, että he ovat perheensä arjessa sitoutuneesti läsnä, kasvattavat hyväitsetuntoisia lapsia ja tukevat puolisoitaan kaikissa niissä haasteissa, joita elämä eteen tuo. Kaikki tämä voi tapahtua tai jäädä toteutumatta lähiön kerrostaloasunnossa tai hipihienossa arkkitehdin suunnittelemassa omakotitalossa.

En väitä, etteikö rahalla olisi merkitystä elämässä. Huomaan kuitenkin, että lastemme perheellistymisharjoitusten seuraaminen muuttaa ihmiskäsitystäni: olen aina pitänyt tärkeänä ammatillista nälkää ja nyt herään kyseenalaistamaan sen merkitystä.

Leppoistajan kaksinaismoralismia

No: olisinko nyt, viittäkymppiä lähestyvänä valmis deittailemaan huoltsikalla työskentelevän henkilön kanssa, kun kerran niin kovasti rentoja duuneja ja muita miehen mittoja hehkutan? Ööö – en.

Minulle kannukset työelämässä ovat edelleen yksi tärkeä miehen mitta. Tämä on erittäin kiusallista myöntää, mutta muu olisi epärehellistä tai tekopyhää. Haluan siis itse olla leppoistaja, mutta vaadin vierelleni työorientoituneen menestyjän, niinkö? No ei sentään. Mutta haluan tunnustaa, että vaikka täällä kuinka leppoistamisesta hehkutan, olen pitänyt ja pidän edelleen tärkeänä sellaista älyllistä kunnianhimoa, joka on jättänyt jälkensä myös puolisoni urapolkuun.  

Olen aina tieten tahtoen hakeutunut mielestäni tiukkoihin paikkoihin töihin. Mitä vaikeammalta joku työ on minusta tuntunut, sitä kiinnostavampi se on ollut. Tämä on ollut niin olennainen osa omaa ajatteluani, että haluan jakaa nämä pohdintani myös puolisoni kanssa.

Ehkä leppoistaminenkin on osa uraprojektiani. Nyt kun olen osannut lukea riittävän monta tutkintoa ja päässyt jonkinlaiseen asemaan, niin seuraavaksi haluankin sitten haastaa sijoitus- ja kuluttajaosaamiseni: olenko niin taitava, että voin jättää ansiotyön?

Ehkä meidän kaikkien tavoitteiden taustalta löytyy erilainen nippu näkyviä ja näkymättömiä, tunnustettuja ja tiedostamattomia motiiveja.

Kuka tarvitsee ja mitä?

Kunnianhimoa voi olla monenlaista ja voi jopa miettiä, onko se meille kaikille lainkaan tarpeellinen ominaisuus. Kunnianhimoisiakin ihmisiä tarvitaan, mutta montako heitä pitää tusinassa olla? Missä kohtaa kunnianhimo on vävyehdokkaiden ominaisuusluettelossa? Tarkemmalla ajattelulla ei kovin korkealla. Ja mitä kaikkia muita tapoja kunnianhimon toteuttamiseen on kuin työelämä?

Ja nyt tulee olennaisin pointti koko tässä kirjoituksessa:

On naurettavaa miettiä, mitkä ovat hyväksyttävän vävyehdokkaan ominaisuudet. Koska on naurettavaa miettiä, hyväksyykö jonkun ihmisen.

Oikeasti kauhisteltava asia on oma ylemmyyden tuntoni. Ei asennoitumiseni työhön ja uraan, eikä siis todellakaan nuorten miesten uravalinnat.

Olen milloin tahansa valmis paheksumaan tilanteita, joissa henkilöltä evätään mahdollisuus tehdä omia itsenäisiä valintojaan suvun tai perheen käyttäessä valtaa joko näkyvästi tai hienovaraisesti. Eihän sellaista ole kuin kolmannessa maailmassa enää. Eihän? Näköjään on. Pelkkä mikroilme kahvipöydässä voi olla vallankäyttöä.

Mikä keskiaikainen heimomatriarkka minä oikein luulen olevani?

Päätän siis haudata pohdintani nuorison ammatillisista valinnoista ja olla hiiskumatta ajatuksistani lasten ”hyväksyttävistä” puolisovalinnoista enää ikinä kenellekään. Heitän myös varmuuden vuoksi vähän tuhkaa päälleni.

Disclaimer

Lämpimät terveiset jokaiselle huoltoasemalla työskentelevälle upealle miehelle ja heidän onnellisille puolisoilleen. Tarkoitukseni ei ole dissata ketään, ainoastaan kertoa mitä opin omasta ajattelustani ja mitä ristiriitoja siinä havaitsen.

Nuorisomme antaa minulle mahdollisuuden oppia erilaisista tavoista hahmottaa hyvä elämä, ja he ovat aivan varmasti -tässäkin asiassa- minua fiksumpia.

Rentoa työpäivää sinulle!

*******************

Olen 47-vuotias terveydenhuollon sekatyöläinen. Kirjoitan matkastani pois kokopäivätyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen avulla. Viisastelen, vaikelen ja ylianalysoin. Kirjoitan hyvästejäni työelämälle, omavaraistelen, nuukailen ja opettelen ottamaan rennosti.