Otan haparoiden kynän käteen ja alan raapustaa. Koko käsi jännittyy hartioita, niskoja ja kallon lihaksia myöten. Kieli vääntyy suupieleen ja jostain kumman syystä kirjoitan näköjään naamalihaksillanikin. Olen ihan varma, että fyysisesti tunnen, kuinka aivosolujen välillä virtailee impulsseja tottumattomiin suuntiin. Ristus notta tämä on hankalaa.

Kirjoitus sisältää mainoslinkin. Tunnistat sen *-merkistä.

Tämä postaus on pikainen tutkimusmatka omiin resilienssitaitoihin, leppoistajasuunnitelmieni väliarvio sekä esimiehen synnintunnustus. Aiheen tälle kaikelle antoi palanen vasemman ranteeni värttinäluuta.

Olin kaivamassa kuoppaa aronioille, kun astuin harhaan. Olin ajoittanut tämän vuoden suuritöisimmän pihaprojektini syyslomalle. Syksyllä kun on hyvä kaivella. Hyttyset eivät syö, ei tule hiki eikä sää enää kutsu muuhun vapaa-ajan viettoon ulkona tai illanistujaisiin mökkivieraiden kanssa. Hieno, metsästä kaikki voimat pinnistäen raahattu kelopölkky koitui kohtalokseni.

Pölkyn piti olla uuden viheralueeni rajana, mutta se rajasi myös askeleitani. Tai siis rajasi pois yhden askelen, sen tärkeimmän. Tukiaskel taakse jäi ottamatta, kun heiluin kumpikin jalka pistolapion päällä juuria maasta poikki runnoen. Kaaduin suoraan taaksepäin ja pehmentääkseni putoamistani otin luonnollisesti käsillä vastaan.

Käsi kipsiin

Kaatumisen kipua maassa sykkyrässä itkiessäni sanoin hätiin juosseelle miehelleni, että tältä sitten tuntuu, kun käsi menee poikki. Sillä niinhän sille oli käynyt. Siististi ja vain vähän, mutta silti. Riittävästi pitämään käden 3 viikkoa kipsissä. Nyt siinä tutussa kädessä, jolla olen tottunut kaiken tekemään, ei pysy kynä, ruokailuvälineet eikä hammasharja. En saa paitoja itse pois päältäni, harva vaate mahtuu päälleni, talvitakeistani ei yksikään. En saa saunoa enkä harrastaa hikiliikuntaa.

Kokovartalojännitys ja aivosolujen sinkoilut liittyvät siihen todella kummalliseen tunteeseen, kun kynä pitää ottaa tottumattomampaan käteen. Ihan mahdotonta. Kuinka tolkuttomaan jumiin ehdinkään kolmessa viikossa mennä.

Stressikäyrä nousee kahdesta muustakin syystä. Huomaan hyvästeleväni lähiviikoiksi kaiken sen, josta vapaa-ajalla saan hyvää mieltä. Lisäksi huomaan, ettei kirjoittaminen oikein onnistu koneenkaan avustuksella: murtunut käsi kaipaa lepoa ja koholla oloa. Päätteellä työskentelyni on hidasta ja taukoja täynnä. Kumpikaan ei näköjään suju: ei työ eikä vapaa-aika.

Sujumattomia asioita on  itse asiassa kolme: myös arkirutiinit menevät sekaisin: jos suihkuun pitää mennä toinen käsi muovipussin sisällä, miten otetaan shampoota purkista? Miten avataan uusi maitotölkki?

Mielikin menee kipsiin

Harmistun, pelästyn ja mieli on maassa. Meinasin kirjoittaa, että masennun, mutta jätetään tuo sana oikeasti mielialan tasojen kanssa kamppaileville. Pelästyn, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Onneksi kaadun alustalle, jossa ei ole pystyssä mitään terävää. Onneksi kaadun murtaen kättä vain vähän. Onneksi kaadun murtaen vain toisen käteni. Kummallakin otin näet vastaan ihan samalla tavalla. Monen monta entä jos- ajatusta käy mielessä.

Ärsytys vie mielen mukanaan. Ajatus ei kulje, olo on totinen, ei tee mieli lähteä mihinkään tai soittaa kenellekään. Miten tämä nyt näin mahdottomalta tuntuu? Tiedän olevani selviytymisen mestari, tähänkö tämä nyt karahtaa, yhteen värttinäluuhun? Missä kaikki resilienssitaitoni yhtä äkkiä ovat, mihin ne on kipsattu?

Resilienssi, mitä se on?

Mieli ry:n verkkosivuilla resilienssi määritellään psyykkiseksi selviytymiskyvyksi ja joustavuudeksi. Resilienssi auttaa selviytymään ja palautumaan haasteista ja vaikeista tilanteista, sekä tukee uudelleen orientoitumista muutoksissa.

Resilienssi on sitkeyttä, myönteisyyttä, tulevaisuudenuskoa ja kykyä hoksata omia vaikutusmahdollisuuksia myös vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa.

Omaa resilienssiä etsimässä

Vakava ällöttävyys- ja eritevaroitus: kirjoitan ruumiineritteistä ja muista yököttävistä jutuista, joten nyt kannattaa vaihtaa sivua, jos et halua uusia mielikuvia.

Taannoin sairaalavuoteen reunalla istuessani loin itselleni säännön. Jokainen päivä, jolloin ”ykkönen” ja ”kakkonen” tulevat kehosta spontaanisti ulos, on loistava päivä. Tämän olin itse oppinut kirjaimellisesti tuskien kautta ja vannotin itseäni, etten jatkossa enää jäisi kiinni pieniin mieliharmeihin. Jos suolessa on kasvain, sieltä ei pääse mitään ulos. Silloin sattuu vatsaan aika paljon. Tai jos suoli on – hupsista vaan- leikkauksen jälkeen taittunut mahassa kaksin kerroin, se tekee aika paljon enemmän kipeää kuin murtunut käsi, ja tuolloinkin exitit ovat tukossa.

Pissan auttaminen ulos kertakatetrilla ei ole kivaa sekään. Oman virtsaputkensa suun etsiskely vessanpöntöllä taiteillen, jotta sinne voisi itse tunkea muoviputken on ihan karseeta. Ehkä vielä vähän karseampaa kuin kestokatetri lahkeessa retkuvine pissapusseineen, joka on sekin sikakarseeta.

Minun rimani normaaliin ja hyvään päivään on siis pissan ja kakan esteettömässä virrassa: eli käytännössä aika matalalla. Ärsyttää se, että ärsyttää. Miten minä nyt näin jonnin joutavaan asiaan näin pahasti tuskastun.

Itseruoskinnalla ei ole piristävää vaikutusta. Olen henkisesti jäässä. Tuijotan seinää, katson turhautuneena roskasarjoja telkkarista, äyskin ja säälittelen itseäni enkä pysty keskittymään oikein mihinkään.

Miten leppoistajan kävisi?

Sohvalla kaukosäädin kädessä itseäni säälitellessä hätäännyn myös tulevaisuuden suunnitelmistani. Kuinka käy leppoistamis haaveideni, jos en pystyisi tekemään mitään, minkä vuoksi haluaisin olla tekemättä mitään? Eli onko käsillä tekevän syytä tavoitella pakoa työelämästä, jos ei ole käsiä, millä tehdä?

 Pahin ketutus kestää kolme päivää. Sitten alan löytää mahdollisuuksia. Nyt ei ole muuta tekemistä, voin keskittyä huoltamaan syviä vatsalihaksia. Yhtään ei tule hiki mutta paljon pystyy voimistelemaan. Tutkin leffat, näyttelyt ja konsertit: nyt on aikaa, kun ei ole mitään muuta työn alla.

Kirjoittamaankin näköjään pystyy, kun virittelee työpisteen tyynyjen kanssa oikeaan kulmaan, jolloin turvottelu ei pääse aloittamaan särkyä. Kymmensormijärjestelmä vaihtuu noin kuusisormijärjestelmään ja tuumaus- ja verryttelytaukoihin. Sijoittamiseen on myös nyt hyvin aikaa. Lueskelen, tutkailen, laskeskelen ja perehdyn.

Kännykkäsurffailuni vie minut myös blogiin, jonka sisällöt on äänitetty. Jään kuuntelemaan ja ihastun, tämähän on kiva! Kirjoittaja saa äänen ja sisältö lisää sävyjä. Näin minäkin haluan tehdä. Kaivan kännykän sanelutoiminnon esiin ja alan harjoitella.

Ei, en ponnahda pinnalle kuin ongenkoho, mutta jotenkin räpiköiden saan nenäni vedenpinnan yläpuolelle.  Ärsyttää ja suututtaa vieläkin, mutta löydän riittävästi positiivisia asioita, jotta tunnen että pärjään. Ja samalla siis soimaan edelleen itseäni, että jaksan tuskailla kolmen hankalan viikon vuoksi. Kol-men!

Mitä irtonainen luunpalanen opetti minulle?

Luunpalaseni opetti minulle kolme asiaa:

Ensimmäiseksi opin, etteivät resilienssitaidot ole staattinen asia. Olen ennen ollut taitavampi kuin nyt. Joko ikä tai muu kuormitus vaikuttaa siten, etten jaksa tai pysty olemaan yhtä sinnikäs kuin aiemmin. Jään pohtimaan onko tämä ikäkysymys vai virekysymys, en tiedä. Pohdin tätä myös ystäväni kanssa yhden puhelun verran. Voiko olla niin, että kestän hyvin pelottavia asioita, mutta huonosti ärsyttäviä juttuja? Todellakin voi.

Yhtä vähän kuin joskus maratonin juossut voi vakuuttaa olevansa juoksukunnossa milloin tahansa myöhemminkin, voi joskus vaikeuksia sietänyt olettaa, että sietää niitä aina jatkossakin. Jään tässä asiassa hieman mietteliääksi. En ainakaan nyt ole kokonaan se, joka luulin olevani. Onko kyse tilapäisestä vaiheesta, taidosta joka palautuu työstressin vähetessä, vai onko kyse vaan siitä että iän myötä rapistuu resilienssikin. En tiedä, se jää nähtäväksi.

Toiseksi huomaan, että vaikka kaikki se, jota olin suunnitellut tekeväni lisääntyvällä vapaa-ajallani otettaisiin minulta pois, haluaisin edetä leppoistamisprojektissani silti. Yhden ainoan suunnitelman varaan ei kuitenkaan koskaan kannata rakentaa. Mitä vaan voi sattua milloin vaan. Eli hajautus kannattaa näköjään myös leppoistamissuunnitelmissa.

Kolmanneksi myönnän olleeni esimiehenä tässä asiassa täydellinen puusilmä. Olen yksioikoisesti ajatellut, että jos vamma tai sairaus ei koske käsiä tai päätä, niin voi aivan hyvin jatkaa töitä, jos työ tehdään käsillä tai päällä. No_ei_voi.

Oma ärtynyt, mihinkään luovaan tai pitkällistä keskittymistä vaativaan työhön kykenemätön kuntoni sen minulle vasta opetti. Jos ei palaudu yöllä kunnolla, kun yö menee uusien positioiden etsiskelyyn tai jos vapaa-ajalta on rosvottu suurin osa palautumista edesauttavista asioista ja arkikaan ei tunnu sujuvan, niin ei suju kyllä työkään.

Omien väärien oletusten myöntäminen ei ole hankalaa. Se on vain kiusallista. Hankalaa on oman työkyvyn sanoittaminen. Tai siis työkyvyttömyyden ilmaiseminen. En ole näköjään ainut, joka näyttää ajattelevan, ettei kipsi kädessä haittaa toimistotyöläistä, jos kerran sormet toimivat.

Olen poissaolostani syyllinen ja yliselittelen. Vaikka olen juuri itse oppinut, että sairas on sairas. Hävettää olla töistä poissa mutta mieleni rohkaistuu samaa tahtia kuin ranteeni luutuu. Uskaltaudun työssä myöntämään, etten ole yhtään työkunnossa.

Kirjavinkki ja erityismaininnat

Lopuksi jälleen kirjavinkki. Resilienssistä ja sen kehittämisestä voit lukea tai kuunnella lisää Krisse Lipposen oivallisesta kirjasta *Resilienssi arjessa.

Tämän tarinan erityismaininta menee jälleen kärsivälliselle puolisolleni. Hän on uutterasti suorittanut ne vähäiset normaalisti minun vastuualueellani olevat kotityöt ja auttanut päivittäin pukemiset, aamupalat ja suihkussakäynnit. Minä saan erityismaininnan siitä, etten ole yhtään neuvonut pyykkien ripustamisessa.

Hirvieläinten lisäksi mieheni on viime viikot metsästänyt erilaisia kodintekstiilien säilytyspaikkoja. On ollut hauska seurata muka muina miehinä komeroiden välillä käyskentelevää parrakasta kodinhengetärtäni, joka ei kehtaa kysyä missä meillä säilytetään astiapyyhkeitä.

Murulaiseni ainoa miinuspiste tulee ponnarin laitosta. Huolellisesta perehdytyksestä huolimatta hän laittaa minulle edelleen liian löysän poninhännän. Kehityskohteensa kullakin.

********************

Olen vasenkätinen terveydenhuollon sekatyöläinen. Kirjoitan matkastani pois kokopäivätyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen avulla. Viisastelen, vaikelen ja ylianalysoin. Kirjoitan hyvästejäni työelämälle, omavaraistelen, nuukailen ja opettelen ottamaan rennosti.